Olen tehnyt varsin raskaan päätöksen. Laitan suurimman osan levyistäni myyntiin ja pidän itse vain ne joita tulee aktiivisesti kuunneltua. Seuraavassa kuvassa on ne levyt, jotka pidän varmasti.

Seuraavassa kuvassa on ne levyt, joista hankkiudun eroon. Olen jo laittanut n. 300 kpl varmoina nakkeina myyntiin, mutta nyt täytyisi käydä loputkin läpi, etten vahingossakaan myy mitään kuuntelukelpoista. Voi olla, että blogiin tulee tämän pitkän hiljaisuuden jälkeen jonkin verran järjestelmällisiä levyvinkkejä. Tuossa läjässä on n. 100 levyä, mitä en ole ehtinyt kuuntelemaan ollenkaan. Yhteensä lättyjä on (kuvassa näkyvien lisäksi cd:t ja loput sinkut) roimasti päälle 1000 kpl.

Viime aikoina on paljon mainostettu J.P Leppäluodon, Jarkko Aholan, Marco Hietalan ja Tony Kakon muodostamaa Northern Kings -nelikkoa. En tiedä onko pointtina takoa paljon massia vai helvetisti massia, mutta taas mennään komeasti metsään. Subtv näyttää jätkien versiota Turnerin We Don’t Need Another Herosta kuusi kertaa viikossa, suomalaiset heviurpot huutavat hoosiannaa ja musalehdet hehkuttavat miten neljä Suomen parasta hevilaulajaa on nyt koottu vihdoinkin yhteen. Aika heikkoa, jos tässä on tosiaan neljä parasta hevilaulajaa koko Suomessa. Saldona on nimittäin yksi loistava laulaja, yksi todella hyvä laulaja, yksi keskinkertainen huonosti lausuva kikkelihevari ja yksi vieläkin keskinkertaisempi neverhöörd.

Lopputulos on kuitenkin vähintäänkin siinä mielessä onnistunut, että biisit ovat vielä kornimpia kuin alkuperäisversiot. Tietysti kasarilta löytyy oikeastikin hyviä biisejä ja nimenomaan biisejä, mutta niitä ei tunnu olevan levylle liikaa eksynyt. We Don’t Need Another Hero on kyllä ihan pätevä biisi, mutta jotenkin se onnistutaan vesittämään umpinololla sovituksella ja vielä nolommilla saundeilla. Kaiken pitäisi olla kunnossa, laulusuoritukset ovat vakuuttavia, materiaali on hyvin äänitettyä ja soitettua ja kuten sanoin, biisitkin toisinaan ihan ok, mutta homma ei vaan toimi. Mistäköhän se johtuu?

Northern Kings toimisi varmastikin myös meikäläisellä varsin hyvin, jos levy-yhtiö olisi tyytynyt julkaisemaan pari laadukasta sinkkua, lätystä olisi heti kuorittu kermat päältä ja heitetty vähemmän onnistuneet versiot romukoppaan. Nimeksi olisi saanut jättää sen Helldivon (siitä saitte, Il Dildo!) niin kokonaiskuvaksi olisi heti muodostunut neljän hevilaulajan protesti limaiselle italohomoilulle, mutta nimi Northern Kings tuo heti mieleen polkkatukkaisen, suomileijona -kaulariipusta pitävän teinihevaajan, joka käy läpi suomalaisia - hyvää heviä - suomalaisia hevikuninkaita - suomi on maailman hevimaa - pakko ostaa -tyyppisen ajatuskulun ja kuinka ollakkaan, levy on tuupattu juuri joulumarkkinoille, joten jos teinihevaaja ei itse lättyä mutsilta pummatuilla rahoilla osta, viimeistään isomummo kääräiseen platan pakettiin samantyyppisellä ajatuskululla kuin teinihevaaja itse.

Tästä parista sinkusta kun ehdin jo juttelemaan, niin levy ja “bändi” voisi toimia ihan eri tavalla, jos kyseessä olisi neljän laadukkaan hevilaulajan hauskanpitoprojekti, josta julkaistaisiin sinkku, ehkä kaksikin. Nyt kun kaikkien tiedossa on se, että jätkät eivät ole edes nähneet toisiaan - ja kun se vielä kuuluu lopputuloksesta, on koko hommassa melko vahva paskan maku. Rahastusläppä on jo valitettavan kulunut, mutta sopii tähän projektiin varsin hyvin, koska tämä on jo karrikoitu esimerkki nimellä ja pärställä levyn myymisestä.

Rahastuksessahan ei periaatteessa ole mitään vikaa, massi on aina kiva juttu jos sitä joku sattuu työllään tienaamaan, mutta vitutusta herättää lähinnä se, että tällaisen tuuban markkinointiin (eipä tätä muuten paljon ostettaisi ilman tehokasta markkinointia) käytetyt rahat ovat pois jonkun oikeasti laadukkaan mutta samantyylisen projektin markkinoinnista. Isoimpana ja ehkäpä parhaiten toteutettuna näistä nousee esiin Tobias Sammetin Avantasia, joka on varsin hyvin toteutettu samantyyppinen projekti, jossa tosin kappaleet ovat Sammetin kirjoittamia, mutta laulajina on ollut Bob Catleyn, Rob Rockin, Michael Kisken ja Kai Hansenin tasoisia laulajia. Soittajatkaan eivät ole olleet ihan mitään ensikertalaisia, muusikoina ovat toimineet mm. Timo Tolkki, Henjo Richter, Eric Singer ja Jens Ludwig. Avantasia nyt on saanut hiukan palstatilaa, mutta Northern Kingsin tasoista mediamylläkkää ei ole järjestetty huolimatta siitä, että Avantasia on kuitenkin huomattavasti tasokkaampaa materiaalia. Toisaalta, sellaiset myös läheltä liippaavat projektit kun Aina ja Ayreon, jossa ensiksi mainitussa on kuitenkin ollut Glenn Hughes, Jens Johansson, Emppu Vuorinen, Derek Sherinian sekä myös Marco Hietala ja Ayreonissa vielä kovempia nimiä, sisältäen James Labrien, Mikael Åkerfeldin ja Devin Townsendin kaltaisia ammattilaisia.

Tietysti nimillä pelaaminen päätyy samaan lopputulokseen kuin Northern Kingsin tapauksessa ja osittain mainitsemissani bändeissä haisee sama paska kuin tässä suomalaisessa vastineessa, mutta erityisesti Avantasia on varsin laadukkaasti toteutettua sinfonista heviä, jossa koukkuja piisaa samaan tapaan kuin Northern Kingsin kasarihittiicoveroinnissa. Myös Ayreonin, vaikka lipsahtaakin enemmän progemetallin puolelle, suosittelen tsekkaamaan jos “hevilaulajat kimpassa” -tyyppinen meininki kolahtaa.

Kaiken tämän vinkumisenkin jälkeen jäi vielä yksi asia sanomatta. Kaikkein korneinta tässä NK -keississä on se, että herrojen yhteislätty melko heikosta lopputuloksesta huolimatta on saanut (Nightwishiä lukuunottamatta) huomattavasti enemmän kuin laulajien pääbändit. Vai kuinka monta kertaa vaikkapa Tarotin tai Charonin musiikkivideo on pyörinyt edes SubTV:llä parhaaseen katseluaikaan? Tietysti Teräsbetonia ja Sonata Arcticaa promotaan voimakkaasti, mutta ei niin voimaakkaasti kuin tätä hupaisaa projektia. Ikävää kyllä, rahastus on voimissaan myös hevigenressä, jonka pitäisi olla uskottavaa tosimiesten hommaa.

PS. Sori jätkät, ootte sitäpaitsi kymmenen vuotta myöhässä sinfonisen sinkkunne kanssa, koska London Symphonic Orchestra esitti Classic Rock Countdown -nimisellä levyllä v. 1987 oman varsin sinfonisen versionsa We Don’t Need Another Herosta.

Olen todella pahoillani kun joudun kertomaan tämän, mutta rock’n'roll näyttäisi olevan kuollut. Miksi? Lähdetään ennemmin liikenteeseen miettimällä, mitä on rock’n'roll. Se on enemmän kuin musiikkia, se on satu, joka pyörii musiikin ympärillä. Ennen samaistuttiin Andersenin luomaan fantasiamaailmaan, 80 -luvulla rokkistarbojen huuruiseen mutta rahakkaaseen elämään, jossa piisasi glamouria. Nyt näyttää siltä, että 2000 -luvulla rokkarit ovatkin kilttejä perheenisiä tai muita mammanpoikia ja pahinta on se, että se on uskottavaa.

Havahduin jo paljon aikaisemmin Demissä olleeseen artikkeliin, jossa haastatellaan Fall Out Boy -nimistä “punk”bändiä. Seuraavassa muutama lainaus haastattelussa, jossa nämä perssilmäiset pyllyposket levittävät hieman punkin syvintä sanomaa.

Fall Out Boyn rokkarit asuivat kotona 26-vuotiaiksi. Bändin rumpali Andy hurley kertoo, millaista sanomaa hyvätapaiset perhepojat haluavat levittää. … Toivoisin, että ihmiset keskittyisivät vähemmän viihteen seuraamiseen ja enemmän maailman todellisten ongelmien ratkaisemiseen … Minä haluan elää mahdollisimman puhtaasti. Olen vegaani, sillä kunnioitan eläinten oikeuksia. Rupesin absolutistiksi 15 -vuotiaana, kun tajusin, ettei alkoholinkäytössä ole mitään järkeä. … Keikan jälkeen erilainen rocktähti juo lasillisen limpparia.

…and how GAY IS THAT?! Sanoi The Exploited mitä tahansa, niin punk on kuollut, rock’n'roll on kuollut. En millään tavalla kannusta kamanvetämiseen tai muuten huuruiseen elämään, mutta rockissa on aina ollut kyse eräänlaisesta fantasiamaailmasta, siitä miten joku elää “on the edge” jotta tavallisten kuluttajien ei tarvitse. Nyt tämän aukon täyttää tosi-tv -sarjojen selviytyjät ja kolme kuukautta valvontakameroilla varustetussa talossa asuvat ja rokkistarbat keskittyvät tekopyhän sanomansa levittämiseen. Ja sitten ollaan niin erilaisia, niin erilaisia kun ollaan mukamas huolestuneita ympäristön tilasta. Voi perseen perse sanon minä. Rockissa on kyse paitsi voimakkaiden tunteiden välittämisestä kuulijalle musiikin kautta, myös viihteestä. Viihde on poissa, jos siloposkiset muusikot astuvat olemassaoloaan anteeksipyydellen lavalle, kertovat vähän itämeren saastumisesta ja häviävät takahuoneeseen juomaan muumilimua ja syömään vähäkalorisia sipsejä (kuten esimerkiksi ah niin rock-uskottava Lovex tekee).

Ihmiset haluavat uskoa joulupukkiin, koska on hienoa ajatella, että maailmassa on vielä joku salaperäinen hyväntekijä salaperäisessä Korvatunturi -mestassa. Ihmiset halusivat uskoa, että Ozzy Osbourne asuu synkässä kivilinnassa nauttien lepakoita ja puluja pikkulapsikastikkeessa. Kaikki tietävät, että niin ei ole, mutta ihmiset haluavat uskoa satuun, koska se on yksinkertaisesti piristävää samalla tavalla kuin hyvän fantasiakirjan lukeminen - rockissa vain erona se, että satukirja onkin ripoteltu lehtiin, zineihin, nettiin, levynkansiin, joten hommassa on vielä ekstrakoukkua mukana. Kuitenkin ihmisten ilo häviää, jos MTV näyttää Ozzyn asuvan kivassa hieman normaalia isommassa omakotitalossa koiranpaskaa siivoten ja kahvia ryystäen. En mä olisi halunnut tietää, ettei se urpo osaa käyttää edes kaukosäädintä! Mä en olisi halunnut tietää, että sillä edes on kaukosäädin! Miksen mä saa uskoa, että Osbournen perheessä katsotaan uutiset kristallipallosta?

Tuntuu, että ainoa joka todella on sisäistänyt ajatuksen ja pitänyt sen vielä tänä päivänäkin, on Andy McCoy. Nyt käsi ylös joka vielä uskoo, että Andyssä on tippaakaan mustalaisverta tai että hänen pöytälaatikostaan löytyy muutama sata hittiä, joista sitten valitaan parhaat Hanoille loput jaetaan maailmanstaroille, kuka uskoo että hän on saanut Japanissa platinalevyn 13 -vuotiaana? Ei kukaan, kaikki tietävät faktat, myös Andy itse, mutta niinpä hän vain kertoo satuja ollen Hahmo. Hän on viihdyttävä ja toivottavasti sellaisena pysyy. Antti Hulkko siellä roolihahmon takana voi olla vaikka villasukkaa kutova perheenisä, mutta toivottavasti hän ei ikinä paljasta sitä, koska muuten Andy McCoyn toilailuista menisi maku. Homma on viihdyttävää ja toivottavasti pysyykin sellaisena.

Nykypäivän rokkibändit eivät tunnu ymmärtävän, että silloin kun ollaan lavalla tai mediassa, omistetaan koko maailma ja vaikkei omistakaan, pitää antaa muiden uskoa että omistaa. Silloin kun ollaan tekniikan kanssa tekemisissä, voi olla asiallinen oma itsensä, hoitaa hommat siististi ja jättää tähtiroolin pois (terkkuja vaan Mamban laulajalle, joka ei tätä ihan sisäistänyt). Silloin kun tavataan faneja, voi olla nöyrä ja ystävällinen - se tekee fanille hyvän fiiliksen, kun se lehtien palstoilla maailman omistava ja lavalla se kaikkein paras muusikko puhuukin just mulle ja vain mulle ihan kuin oltais tunnettu kymmenen vuotta. Niin se homma toimii, eikä niin, että hehkutetaan lehdessä miten todella välitetään jonkun helvetin hamsterin oikeuksista ja syödään jotain helvetin ituja, kun koko hommasta haisee kilometrin päälle falskius ja silkka paska. Tietysti se puree “erilaisiin” ja “tiedostaviin” nuoriin kun lempparimuusikkokin on tosi huolestunut nykymaailmasta, mutta sitä en pidä ollenkaan hyvänä asiana. Nooh, ehkä rock palaa joskus oikeaan uomaansa ja antaa minulle viihdettä - ja lupaan myös itse antaa viihdettä, jos joskus pääsen siihen asemaan.