Miten huono voi olla levy, jolla on näin hyvä nimi? Ei näköjään kovinkaan huono. Dogseilla on hieno ura takana, joka on viime vuosina lässähtänyt Dogs D’amourin nimellä tehtyyn Tylan sooloiluun. Keikoilla mukana on ollut jonkinlainen taustabändi, mutta parin viimeisen levyn instrumentit on soittanut Tyla itse. Olin kyllä kuullut Dogsia paljon ennen kuin ostin tämän lätyn, mutta kokonaisuuksina lättyihin ei ole tullut tutustuttua. Tiesin kyllä, että tämä levy kuuluu Dogs D’amourin kolmen hyvän levyn sarjaan, mutta tällaista en osannut odottaa. Levyllä ei ole varsinaista hittikamaa oikeastaan yhtään ja myös särökitarat loistavat poissaolollaan. Siitä huolimatta tai ehkäpä juuri sen vuoksi platan vahva roots -tunnelma kolahtaa ainakin meikäläiselle.

Se, mikä Dogs D’amourissa on kiehtovaa on sama kuin mitä sellaisilla nimillä kuin Bob Dylan ja karrikoiduimmillaan Ari “Paska” Peltosella; aina ei tarvitse olla supertaitava muusikko tehdäkseen loistavaa musiikkia. Vaikka laulaisi “huonosti”, musiikki voi silti olla hyvää tai vaikkei olisikaan Kee Marcellon tasoinen tilukepittäjä, voi skebansoitto olla hyvän kuuloista.

Erityiset suositukset levystä annan kaikille Black Crowesista tai vastaavasta juurekkaasta rockista diggaaville. TJEU: Saviour

Se on sitten Subin rokkenrolli-tosi-tv loppunut, nimittäin Not Born To Rock. Ajatustasolla homma toimi ja shöystä olisi varmasti saanut ihan hyvänkin. Nythän tässä pistettiin klasarimuusikot opettelemaan bändisoittimia, jonka jälkeen niitä opetettiin juomaan kaljaa, lukemaan Jallua ja sitten stalailattiin koko lössi H&M “rock”-vaatteisiin. Isoimpana ongelmana tässä ei suinkaan ollut se, että lössi oli munatonta motsartinpipertäjää vaan se, että he eivät osanneet soittaa. Musiikin ammattilaisuudesta ei ole paljon hyötyä, jos huilistille lyödään rumpukapulat käteen. Jos ohjelmaan olisi valittu muusikoita, jotka soittavat jotain edes etäisesti bändisoitinta muistuttavaa instrumenttia, ei olisi tarvinnut tuhlata aikaa alkeiden opetteluun vaan yhtye olisi voinut keskittyä siihen, miten rokkia soitetaan.

Ohjelma oli loppupeleissä melko viihdyttävä ja osoitti hyvin sen kaavan, millä näitä manserokkibändejä taiotaan. Vaatettaja pukee muka-uskottavat kledjut päälle, sitten otetaan vähän promokuvia missä bändi poseeraa mietteliäinä ja tuiman näköisinä, päälle lätkäistään liukuhihnalogo ja voila! Levynkannet ovat valmiit. Kansien sisältä löytyy protoolsrokkia, jossa Radio Nova -nappi on ollut kovan kulutuksen alla. Musiikki on sisällötöntä vaikka ulkoiset puitteet ovat yhtä kunnossa kuin muillakin vastaavilla bändeillä. Sisällöttömyys ei tässä ole varsinainen ongelma, sillä samanlaisia bändejä on muutenkin levityksessä roppakaupalla, mutta soittotaito on isompi este. Biisit ovat toinen toistaan huonompia (=lue: Heteroseksuaali oli vielä huonompi kuin Julma nainen) mutta ongelmahan tästä tulee silloin, kun bändi ei osaa edes soittaa näitä biisejä.

Asenteellahan tässä korjaisi monta ongelmaa, mutta kun bändi ei näytä siltä, että he soittaisivat asenteella vähän sinne päin, vaan ihan selkeästi todella hukassa olevilta kiiltokuvapojilta. Toisaalta tässä hyvä asia on se, että ehkä ohjelman myötä pieni pala sitä suurta massaa ymmärtäisi, miten rockbändejä tehdään. Vaikka Taltta onkin varsin karrikoitu esimerkki tästä prosessista, siinä on selkeästi tunnistettavissa huomattavan paljon samoja piirteitä kuin muissakin liukuhihnabändeissä. Koska ihmiset oppivat vaatimaan myös sisällöltään laadukasta musiikkia, eivätkä vain tyydy siihen, että ulkopuoli on kunnossa?

Toisaalta täytyy nostaa hattua Taltan jäsenille siitä, että heillä oli munaa lähteä tällaiseen projektiin mukaan, osoittaahan sekin jonkinlaista asennetta. Nostaisin hattua myös Sony BMG:n johdolle rehellisestä suhtautumisesta musiikkiin, mutta herrat eivät huomanneet sitä, miten osa nykybändeistä on samanlaisia talttoja ja taulapäitä. Kuitenkin minulle jäi positiivinen kuva ohjelmasta. Se oli viihdyttävä, humoristinen ja samalla kenties tahattomasti kantaaottava. Jaksoin aina räjähtää laulajan mehevälle fraseeraukselle, mannemaneereille sekä kurkkuvibralle ja basistin nopeasti omaksumille rokkielkeille.

Jos joku missasi ohjelman, voi lopputulosta kuunnella MySpacesta. Sääli, ettei sivulla ole musiikkivideota, mutta senkin puutteen voi korjata tee-se-itse kikkakolmosella. Otat viime vuoden Idols -finalistien musiikkivideon, lisäät siihen Julman naisen musiikiksi ja se on siinä! Musiikkivideoiden samankaltaisuus on nimittäin hämmentävä ja miksi ei olisi, onhan kummassakin käytetty suomalaista musavideokaavaa, jota näkee joka toisessa musiikkivideossa - ja ne loput ovatkin sitten hevibändien videoita, joissa kaikki on muuten samanlaista, mutta studiossa on mustien seinien sijasta tehdashallilavasteita.

Joulupukki on taas tuonut toinen toistaan tyhmemmille muusikonaluille lahjakortin levykauppaan. Hieno juttu, tai sitten ei. Nyt kun on ostettu kikkakolmoshevibändin tuorein lätty ja se on pyörinyt soittimessa, ruvetaan miettimään, että wautsi kun toi Laiho on kova kepittäjä ja tilutus lähtee ihan tosta noin vaan joka biisissä. Jos siitä fibansa saa, se on makea juttu, mutta seuraava askel onkin hieman vaarallisempi ja minunlaisilleni musadiggareille jopa raivostuttava. Nimittäin, Ville Viistoist Vee pyöriteltyään lättyä soittimessa siirtyy erilaisiin joukkoviestintäsivuille, jota myös foorumeiksi kutsutaan ja aloittaa keskustelun aiheesta “Kunpi parenpi tilutaan Laiho vai Petruci??!”. Tähän keskusteluun sitten muut musiikinharrastajat yhtyvät innokkaasti ja äänestävät jomman kumman puolesta, välillä joku tulee kertomaan, että itseasiassa Steve Vai on kaikkein paras ja kolmas kommentoi toisella sivulla Kirk Hammetin käyttävän aivan liikaa wahia.

En vaivaudu puuttumaan itse asiaan sen enempää, minulle on ihan yksi lysti ajatteleeko Pena Juupajoelta Yngwie Malmsteenin olevan parempi soittaja kuin Roope Latvala, mutta haluaisin kiinnittää huomiota yhteen mielenkiintoiseen asiaan. Nimittäin, mitä väliä sillä on, kuka on maailman paras soittaja, koska se ei musiikin hyvyyteen tai huonouteen vaikuta yhtä kilin vitun vertaa! Tietysti on luonnollista, että paremmalla muusikolla on myös parempi mahdollisuus tehdä hyvää musiikkia kuin huonolla, mutta niinpä Ramoneskin tuntuu uppoavan jengiin yli 30 vuotta debyytin julkaisemisen jälkeenkin, mutta kukaan ei tunnu muistavan Mr. Bigin tasoista supertähtien kokoonpanoa, jossa soitti mm. Paul Gilbert ja Billy Sheehan. Puhumattakaan Liquid Tension Experimentistä!

Ymmärtäisin sen, jos ihmiset tappelisivat musiikin hyvyydestä, se on aina subjektiivinen asia ja mielipiteiden vertaileminen on halpaa mutta varsin hyvää hupia. Kuitenkin varsinkin nuorempien musiikinharrastajien parissa keskustelu rajoittuu lähinnä tälle kumpi on parempi soittaja -tasolle, mikä on todella ikävää. Pitäisi aina muistaa, että hyvä biisi on hyvä biisi ja siihen vaikuttaa monta muuta asiaa ennen nopeata kitarasooloa.

Toivottavasti pukki tuo ensi jouluna kaikille peteille ja pateille levykaupan lahjakortin sijasta vaikka kivan pehmolelun, jotta minä voin nukkua yöni hyvin ja kuunnella yksin himassa vaikka sitä Dogs d’Amouria, jonka musa on duunattu sydämellä eikä valtaisalla virtuoositeetillä.