Olen todella pahoillani kun joudun kertomaan tämän, mutta rock’n'roll näyttäisi olevan kuollut. Miksi? Lähdetään ennemmin liikenteeseen miettimällä, mitä on rock’n'roll. Se on enemmän kuin musiikkia, se on satu, joka pyörii musiikin ympärillä. Ennen samaistuttiin Andersenin luomaan fantasiamaailmaan, 80 -luvulla rokkistarbojen huuruiseen mutta rahakkaaseen elämään, jossa piisasi glamouria. Nyt näyttää siltä, että 2000 -luvulla rokkarit ovatkin kilttejä perheenisiä tai muita mammanpoikia ja pahinta on se, että se on uskottavaa.

Havahduin jo paljon aikaisemmin Demissä olleeseen artikkeliin, jossa haastatellaan Fall Out Boy -nimistä “punk”bändiä. Seuraavassa muutama lainaus haastattelussa, jossa nämä perssilmäiset pyllyposket levittävät hieman punkin syvintä sanomaa.

Fall Out Boyn rokkarit asuivat kotona 26-vuotiaiksi. Bändin rumpali Andy hurley kertoo, millaista sanomaa hyvätapaiset perhepojat haluavat levittää. … Toivoisin, että ihmiset keskittyisivät vähemmän viihteen seuraamiseen ja enemmän maailman todellisten ongelmien ratkaisemiseen … Minä haluan elää mahdollisimman puhtaasti. Olen vegaani, sillä kunnioitan eläinten oikeuksia. Rupesin absolutistiksi 15 -vuotiaana, kun tajusin, ettei alkoholinkäytössä ole mitään järkeä. … Keikan jälkeen erilainen rocktähti juo lasillisen limpparia.

…and how GAY IS THAT?! Sanoi The Exploited mitä tahansa, niin punk on kuollut, rock’n'roll on kuollut. En millään tavalla kannusta kamanvetämiseen tai muuten huuruiseen elämään, mutta rockissa on aina ollut kyse eräänlaisesta fantasiamaailmasta, siitä miten joku elää “on the edge” jotta tavallisten kuluttajien ei tarvitse. Nyt tämän aukon täyttää tosi-tv -sarjojen selviytyjät ja kolme kuukautta valvontakameroilla varustetussa talossa asuvat ja rokkistarbat keskittyvät tekopyhän sanomansa levittämiseen. Ja sitten ollaan niin erilaisia, niin erilaisia kun ollaan mukamas huolestuneita ympäristön tilasta. Voi perseen perse sanon minä. Rockissa on kyse paitsi voimakkaiden tunteiden välittämisestä kuulijalle musiikin kautta, myös viihteestä. Viihde on poissa, jos siloposkiset muusikot astuvat olemassaoloaan anteeksipyydellen lavalle, kertovat vähän itämeren saastumisesta ja häviävät takahuoneeseen juomaan muumilimua ja syömään vähäkalorisia sipsejä (kuten esimerkiksi ah niin rock-uskottava Lovex tekee).

Ihmiset haluavat uskoa joulupukkiin, koska on hienoa ajatella, että maailmassa on vielä joku salaperäinen hyväntekijä salaperäisessä Korvatunturi -mestassa. Ihmiset halusivat uskoa, että Ozzy Osbourne asuu synkässä kivilinnassa nauttien lepakoita ja puluja pikkulapsikastikkeessa. Kaikki tietävät, että niin ei ole, mutta ihmiset haluavat uskoa satuun, koska se on yksinkertaisesti piristävää samalla tavalla kuin hyvän fantasiakirjan lukeminen - rockissa vain erona se, että satukirja onkin ripoteltu lehtiin, zineihin, nettiin, levynkansiin, joten hommassa on vielä ekstrakoukkua mukana. Kuitenkin ihmisten ilo häviää, jos MTV näyttää Ozzyn asuvan kivassa hieman normaalia isommassa omakotitalossa koiranpaskaa siivoten ja kahvia ryystäen. En mä olisi halunnut tietää, ettei se urpo osaa käyttää edes kaukosäädintä! Mä en olisi halunnut tietää, että sillä edes on kaukosäädin! Miksen mä saa uskoa, että Osbournen perheessä katsotaan uutiset kristallipallosta?

Tuntuu, että ainoa joka todella on sisäistänyt ajatuksen ja pitänyt sen vielä tänä päivänäkin, on Andy McCoy. Nyt käsi ylös joka vielä uskoo, että Andyssä on tippaakaan mustalaisverta tai että hänen pöytälaatikostaan löytyy muutama sata hittiä, joista sitten valitaan parhaat Hanoille loput jaetaan maailmanstaroille, kuka uskoo että hän on saanut Japanissa platinalevyn 13 -vuotiaana? Ei kukaan, kaikki tietävät faktat, myös Andy itse, mutta niinpä hän vain kertoo satuja ollen Hahmo. Hän on viihdyttävä ja toivottavasti sellaisena pysyy. Antti Hulkko siellä roolihahmon takana voi olla vaikka villasukkaa kutova perheenisä, mutta toivottavasti hän ei ikinä paljasta sitä, koska muuten Andy McCoyn toilailuista menisi maku. Homma on viihdyttävää ja toivottavasti pysyykin sellaisena.

Nykypäivän rokkibändit eivät tunnu ymmärtävän, että silloin kun ollaan lavalla tai mediassa, omistetaan koko maailma ja vaikkei omistakaan, pitää antaa muiden uskoa että omistaa. Silloin kun ollaan tekniikan kanssa tekemisissä, voi olla asiallinen oma itsensä, hoitaa hommat siististi ja jättää tähtiroolin pois (terkkuja vaan Mamban laulajalle, joka ei tätä ihan sisäistänyt). Silloin kun tavataan faneja, voi olla nöyrä ja ystävällinen - se tekee fanille hyvän fiiliksen, kun se lehtien palstoilla maailman omistava ja lavalla se kaikkein paras muusikko puhuukin just mulle ja vain mulle ihan kuin oltais tunnettu kymmenen vuotta. Niin se homma toimii, eikä niin, että hehkutetaan lehdessä miten todella välitetään jonkun helvetin hamsterin oikeuksista ja syödään jotain helvetin ituja, kun koko hommasta haisee kilometrin päälle falskius ja silkka paska. Tietysti se puree “erilaisiin” ja “tiedostaviin” nuoriin kun lempparimuusikkokin on tosi huolestunut nykymaailmasta, mutta sitä en pidä ollenkaan hyvänä asiana. Nooh, ehkä rock palaa joskus oikeaan uomaansa ja antaa minulle viihdettä - ja lupaan myös itse antaa viihdettä, jos joskus pääsen siihen asemaan.

Joulupukki on taas tuonut toinen toistaan tyhmemmille muusikonaluille lahjakortin levykauppaan. Hieno juttu, tai sitten ei. Nyt kun on ostettu kikkakolmoshevibändin tuorein lätty ja se on pyörinyt soittimessa, ruvetaan miettimään, että wautsi kun toi Laiho on kova kepittäjä ja tilutus lähtee ihan tosta noin vaan joka biisissä. Jos siitä fibansa saa, se on makea juttu, mutta seuraava askel onkin hieman vaarallisempi ja minunlaisilleni musadiggareille jopa raivostuttava. Nimittäin, Ville Viistoist Vee pyöriteltyään lättyä soittimessa siirtyy erilaisiin joukkoviestintäsivuille, jota myös foorumeiksi kutsutaan ja aloittaa keskustelun aiheesta “Kunpi parenpi tilutaan Laiho vai Petruci??!”. Tähän keskusteluun sitten muut musiikinharrastajat yhtyvät innokkaasti ja äänestävät jomman kumman puolesta, välillä joku tulee kertomaan, että itseasiassa Steve Vai on kaikkein paras ja kolmas kommentoi toisella sivulla Kirk Hammetin käyttävän aivan liikaa wahia.

En vaivaudu puuttumaan itse asiaan sen enempää, minulle on ihan yksi lysti ajatteleeko Pena Juupajoelta Yngwie Malmsteenin olevan parempi soittaja kuin Roope Latvala, mutta haluaisin kiinnittää huomiota yhteen mielenkiintoiseen asiaan. Nimittäin, mitä väliä sillä on, kuka on maailman paras soittaja, koska se ei musiikin hyvyyteen tai huonouteen vaikuta yhtä kilin vitun vertaa! Tietysti on luonnollista, että paremmalla muusikolla on myös parempi mahdollisuus tehdä hyvää musiikkia kuin huonolla, mutta niinpä Ramoneskin tuntuu uppoavan jengiin yli 30 vuotta debyytin julkaisemisen jälkeenkin, mutta kukaan ei tunnu muistavan Mr. Bigin tasoista supertähtien kokoonpanoa, jossa soitti mm. Paul Gilbert ja Billy Sheehan. Puhumattakaan Liquid Tension Experimentistä!

Ymmärtäisin sen, jos ihmiset tappelisivat musiikin hyvyydestä, se on aina subjektiivinen asia ja mielipiteiden vertaileminen on halpaa mutta varsin hyvää hupia. Kuitenkin varsinkin nuorempien musiikinharrastajien parissa keskustelu rajoittuu lähinnä tälle kumpi on parempi soittaja -tasolle, mikä on todella ikävää. Pitäisi aina muistaa, että hyvä biisi on hyvä biisi ja siihen vaikuttaa monta muuta asiaa ennen nopeata kitarasooloa.

Toivottavasti pukki tuo ensi jouluna kaikille peteille ja pateille levykaupan lahjakortin sijasta vaikka kivan pehmolelun, jotta minä voin nukkua yöni hyvin ja kuunnella yksin himassa vaikka sitä Dogs d’Amouria, jonka musa on duunattu sydämellä eikä valtaisalla virtuoositeetillä.

Viimeisin blogimerkintäni esitteli kymmenen ärsyttävintä piirrettä musiikin harrastajissa ja artikkelia kirjoittaessani mietin, että jotain samankaltaista on julkaistu aiemminkin. Tämä hämärä muistikuva mielessäni lähdin penkomaan lehtiarkistoani ja löysinkin Tape Op Magazinen numeron 61, jonka viimeisellä sivulla on Larry Cranen mainio artikkeli erilaisista lausahduksista, joita hän on kuullut äänittäjänä ollessaan artistien suusta. Artikkeli on otsikoitu nimellä Lies, valheita, ja niitä hän on sitten siellä studion puolella kuullut ilmeisen paljon. Tässä niistä muutamia:

“We’ll nail all these songs on the first take”
“We’ve done lot of pre-production”
“There’s lot of label interest”
“We have all the tempos worked out”
“All our guitars have been set up and intonated”
“I’ve been taking voice lessons”
“It couldn’t be my guitar buzzing”
“Of course I can tune my own drums”
“I don’t know what happened. I could play that/hit that note in rehearsal”
“Our fans want the longest CD we can give them”
“We’ll bring you cheque next week”
“Dude, this record will put you on the map”

Itse en ole äänittäjä, miksaaja tai mikään muukaan vastaava, tosin hieman kokemusta siltäkin puolelta on, mutta Tape Op on mielenkiintoinen lehti johon tutustumista suosittelen lämpimästi, vaikka olisi “vain” musiikin harrastaja. Tulen perehtymään tulevissa bloggauksissani enemmän näihin lausahduksiin ja ehkäpä kerron muutaman löyhästi asiaan liittyvän tarinan. Palailen asiaan joulun jälkeen.