Viime aikoina on paljon mainostettu J.P Leppäluodon, Jarkko Aholan, Marco Hietalan ja Tony Kakon muodostamaa Northern Kings -nelikkoa. En tiedä onko pointtina takoa paljon massia vai helvetisti massia, mutta taas mennään komeasti metsään. Subtv näyttää jätkien versiota Turnerin We Don’t Need Another Herosta kuusi kertaa viikossa, suomalaiset heviurpot huutavat hoosiannaa ja musalehdet hehkuttavat miten neljä Suomen parasta hevilaulajaa on nyt koottu vihdoinkin yhteen. Aika heikkoa, jos tässä on tosiaan neljä parasta hevilaulajaa koko Suomessa. Saldona on nimittäin yksi loistava laulaja, yksi todella hyvä laulaja, yksi keskinkertainen huonosti lausuva kikkelihevari ja yksi vieläkin keskinkertaisempi neverhöörd.

Lopputulos on kuitenkin vähintäänkin siinä mielessä onnistunut, että biisit ovat vielä kornimpia kuin alkuperäisversiot. Tietysti kasarilta löytyy oikeastikin hyviä biisejä ja nimenomaan biisejä, mutta niitä ei tunnu olevan levylle liikaa eksynyt. We Don’t Need Another Hero on kyllä ihan pätevä biisi, mutta jotenkin se onnistutaan vesittämään umpinololla sovituksella ja vielä nolommilla saundeilla. Kaiken pitäisi olla kunnossa, laulusuoritukset ovat vakuuttavia, materiaali on hyvin äänitettyä ja soitettua ja kuten sanoin, biisitkin toisinaan ihan ok, mutta homma ei vaan toimi. Mistäköhän se johtuu?

Northern Kings toimisi varmastikin myös meikäläisellä varsin hyvin, jos levy-yhtiö olisi tyytynyt julkaisemaan pari laadukasta sinkkua, lätystä olisi heti kuorittu kermat päältä ja heitetty vähemmän onnistuneet versiot romukoppaan. Nimeksi olisi saanut jättää sen Helldivon (siitä saitte, Il Dildo!) niin kokonaiskuvaksi olisi heti muodostunut neljän hevilaulajan protesti limaiselle italohomoilulle, mutta nimi Northern Kings tuo heti mieleen polkkatukkaisen, suomileijona -kaulariipusta pitävän teinihevaajan, joka käy läpi suomalaisia - hyvää heviä - suomalaisia hevikuninkaita - suomi on maailman hevimaa - pakko ostaa -tyyppisen ajatuskulun ja kuinka ollakkaan, levy on tuupattu juuri joulumarkkinoille, joten jos teinihevaaja ei itse lättyä mutsilta pummatuilla rahoilla osta, viimeistään isomummo kääräiseen platan pakettiin samantyyppisellä ajatuskululla kuin teinihevaaja itse.

Tästä parista sinkusta kun ehdin jo juttelemaan, niin levy ja “bändi” voisi toimia ihan eri tavalla, jos kyseessä olisi neljän laadukkaan hevilaulajan hauskanpitoprojekti, josta julkaistaisiin sinkku, ehkä kaksikin. Nyt kun kaikkien tiedossa on se, että jätkät eivät ole edes nähneet toisiaan - ja kun se vielä kuuluu lopputuloksesta, on koko hommassa melko vahva paskan maku. Rahastusläppä on jo valitettavan kulunut, mutta sopii tähän projektiin varsin hyvin, koska tämä on jo karrikoitu esimerkki nimellä ja pärställä levyn myymisestä.

Rahastuksessahan ei periaatteessa ole mitään vikaa, massi on aina kiva juttu jos sitä joku sattuu työllään tienaamaan, mutta vitutusta herättää lähinnä se, että tällaisen tuuban markkinointiin (eipä tätä muuten paljon ostettaisi ilman tehokasta markkinointia) käytetyt rahat ovat pois jonkun oikeasti laadukkaan mutta samantyylisen projektin markkinoinnista. Isoimpana ja ehkäpä parhaiten toteutettuna näistä nousee esiin Tobias Sammetin Avantasia, joka on varsin hyvin toteutettu samantyyppinen projekti, jossa tosin kappaleet ovat Sammetin kirjoittamia, mutta laulajina on ollut Bob Catleyn, Rob Rockin, Michael Kisken ja Kai Hansenin tasoisia laulajia. Soittajatkaan eivät ole olleet ihan mitään ensikertalaisia, muusikoina ovat toimineet mm. Timo Tolkki, Henjo Richter, Eric Singer ja Jens Ludwig. Avantasia nyt on saanut hiukan palstatilaa, mutta Northern Kingsin tasoista mediamylläkkää ei ole järjestetty huolimatta siitä, että Avantasia on kuitenkin huomattavasti tasokkaampaa materiaalia. Toisaalta, sellaiset myös läheltä liippaavat projektit kun Aina ja Ayreon, jossa ensiksi mainitussa on kuitenkin ollut Glenn Hughes, Jens Johansson, Emppu Vuorinen, Derek Sherinian sekä myös Marco Hietala ja Ayreonissa vielä kovempia nimiä, sisältäen James Labrien, Mikael Åkerfeldin ja Devin Townsendin kaltaisia ammattilaisia.

Tietysti nimillä pelaaminen päätyy samaan lopputulokseen kuin Northern Kingsin tapauksessa ja osittain mainitsemissani bändeissä haisee sama paska kuin tässä suomalaisessa vastineessa, mutta erityisesti Avantasia on varsin laadukkaasti toteutettua sinfonista heviä, jossa koukkuja piisaa samaan tapaan kuin Northern Kingsin kasarihittiicoveroinnissa. Myös Ayreonin, vaikka lipsahtaakin enemmän progemetallin puolelle, suosittelen tsekkaamaan jos “hevilaulajat kimpassa” -tyyppinen meininki kolahtaa.

Kaiken tämän vinkumisenkin jälkeen jäi vielä yksi asia sanomatta. Kaikkein korneinta tässä NK -keississä on se, että herrojen yhteislätty melko heikosta lopputuloksesta huolimatta on saanut (Nightwishiä lukuunottamatta) huomattavasti enemmän kuin laulajien pääbändit. Vai kuinka monta kertaa vaikkapa Tarotin tai Charonin musiikkivideo on pyörinyt edes SubTV:llä parhaaseen katseluaikaan? Tietysti Teräsbetonia ja Sonata Arcticaa promotaan voimakkaasti, mutta ei niin voimaakkaasti kuin tätä hupaisaa projektia. Ikävää kyllä, rahastus on voimissaan myös hevigenressä, jonka pitäisi olla uskottavaa tosimiesten hommaa.

PS. Sori jätkät, ootte sitäpaitsi kymmenen vuotta myöhässä sinfonisen sinkkunne kanssa, koska London Symphonic Orchestra esitti Classic Rock Countdown -nimisellä levyllä v. 1987 oman varsin sinfonisen versionsa We Don’t Need Another Herosta.

Se on sitten Subin rokkenrolli-tosi-tv loppunut, nimittäin Not Born To Rock. Ajatustasolla homma toimi ja shöystä olisi varmasti saanut ihan hyvänkin. Nythän tässä pistettiin klasarimuusikot opettelemaan bändisoittimia, jonka jälkeen niitä opetettiin juomaan kaljaa, lukemaan Jallua ja sitten stalailattiin koko lössi H&M “rock”-vaatteisiin. Isoimpana ongelmana tässä ei suinkaan ollut se, että lössi oli munatonta motsartinpipertäjää vaan se, että he eivät osanneet soittaa. Musiikin ammattilaisuudesta ei ole paljon hyötyä, jos huilistille lyödään rumpukapulat käteen. Jos ohjelmaan olisi valittu muusikoita, jotka soittavat jotain edes etäisesti bändisoitinta muistuttavaa instrumenttia, ei olisi tarvinnut tuhlata aikaa alkeiden opetteluun vaan yhtye olisi voinut keskittyä siihen, miten rokkia soitetaan.

Ohjelma oli loppupeleissä melko viihdyttävä ja osoitti hyvin sen kaavan, millä näitä manserokkibändejä taiotaan. Vaatettaja pukee muka-uskottavat kledjut päälle, sitten otetaan vähän promokuvia missä bändi poseeraa mietteliäinä ja tuiman näköisinä, päälle lätkäistään liukuhihnalogo ja voila! Levynkannet ovat valmiit. Kansien sisältä löytyy protoolsrokkia, jossa Radio Nova -nappi on ollut kovan kulutuksen alla. Musiikki on sisällötöntä vaikka ulkoiset puitteet ovat yhtä kunnossa kuin muillakin vastaavilla bändeillä. Sisällöttömyys ei tässä ole varsinainen ongelma, sillä samanlaisia bändejä on muutenkin levityksessä roppakaupalla, mutta soittotaito on isompi este. Biisit ovat toinen toistaan huonompia (=lue: Heteroseksuaali oli vielä huonompi kuin Julma nainen) mutta ongelmahan tästä tulee silloin, kun bändi ei osaa edes soittaa näitä biisejä.

Asenteellahan tässä korjaisi monta ongelmaa, mutta kun bändi ei näytä siltä, että he soittaisivat asenteella vähän sinne päin, vaan ihan selkeästi todella hukassa olevilta kiiltokuvapojilta. Toisaalta tässä hyvä asia on se, että ehkä ohjelman myötä pieni pala sitä suurta massaa ymmärtäisi, miten rockbändejä tehdään. Vaikka Taltta onkin varsin karrikoitu esimerkki tästä prosessista, siinä on selkeästi tunnistettavissa huomattavan paljon samoja piirteitä kuin muissakin liukuhihnabändeissä. Koska ihmiset oppivat vaatimaan myös sisällöltään laadukasta musiikkia, eivätkä vain tyydy siihen, että ulkopuoli on kunnossa?

Toisaalta täytyy nostaa hattua Taltan jäsenille siitä, että heillä oli munaa lähteä tällaiseen projektiin mukaan, osoittaahan sekin jonkinlaista asennetta. Nostaisin hattua myös Sony BMG:n johdolle rehellisestä suhtautumisesta musiikkiin, mutta herrat eivät huomanneet sitä, miten osa nykybändeistä on samanlaisia talttoja ja taulapäitä. Kuitenkin minulle jäi positiivinen kuva ohjelmasta. Se oli viihdyttävä, humoristinen ja samalla kenties tahattomasti kantaaottava. Jaksoin aina räjähtää laulajan mehevälle fraseeraukselle, mannemaneereille sekä kurkkuvibralle ja basistin nopeasti omaksumille rokkielkeille.

Jos joku missasi ohjelman, voi lopputulosta kuunnella MySpacesta. Sääli, ettei sivulla ole musiikkivideota, mutta senkin puutteen voi korjata tee-se-itse kikkakolmosella. Otat viime vuoden Idols -finalistien musiikkivideon, lisäät siihen Julman naisen musiikiksi ja se on siinä! Musiikkivideoiden samankaltaisuus on nimittäin hämmentävä ja miksi ei olisi, onhan kummassakin käytetty suomalaista musavideokaavaa, jota näkee joka toisessa musiikkivideossa - ja ne loput ovatkin sitten hevibändien videoita, joissa kaikki on muuten samanlaista, mutta studiossa on mustien seinien sijasta tehdashallilavasteita.