Miten huono voi olla levy, jolla on näin hyvä nimi? Ei näköjään kovinkaan huono. Dogseilla on hieno ura takana, joka on viime vuosina lässähtänyt Dogs D’amourin nimellä tehtyyn Tylan sooloiluun. Keikoilla mukana on ollut jonkinlainen taustabändi, mutta parin viimeisen levyn instrumentit on soittanut Tyla itse. Olin kyllä kuullut Dogsia paljon ennen kuin ostin tämän lätyn, mutta kokonaisuuksina lättyihin ei ole tullut tutustuttua. Tiesin kyllä, että tämä levy kuuluu Dogs D’amourin kolmen hyvän levyn sarjaan, mutta tällaista en osannut odottaa. Levyllä ei ole varsinaista hittikamaa oikeastaan yhtään ja myös särökitarat loistavat poissaolollaan. Siitä huolimatta tai ehkäpä juuri sen vuoksi platan vahva roots -tunnelma kolahtaa ainakin meikäläiselle.

Se, mikä Dogs D’amourissa on kiehtovaa on sama kuin mitä sellaisilla nimillä kuin Bob Dylan ja karrikoiduimmillaan Ari “Paska” Peltosella; aina ei tarvitse olla supertaitava muusikko tehdäkseen loistavaa musiikkia. Vaikka laulaisi “huonosti”, musiikki voi silti olla hyvää tai vaikkei olisikaan Kee Marcellon tasoinen tilukepittäjä, voi skebansoitto olla hyvän kuuloista.

Erityiset suositukset levystä annan kaikille Black Crowesista tai vastaavasta juurekkaasta rockista diggaaville. TJEU: Saviour